Musiikin koulutuksessa ovat läikähdelleet parin viime vuoden aikana suuret laineet. Jos maailmantalouden vaikutukset Suomen talouteen ja ajatukset valtiontaloudesta jatkuvat samanlaisina, yltänevät sen vaikutukset myös taiteen perusopetukseen, musiikkiopistoihin. 

Musiikin arvo on itseisarvo. Sen lisäksi sillä kiistaton välineellinen arvo, joka on valtava. Aikuisen ihmisen henkisen terveyden ylläpitämisessä ja dementian ennaltaehkäisyssä musiikin parantavasta vaikutuksesta on tieteellisia todisteita. Tutkimustulokset osoittavat lasten kehityksen ja oppimistulosten olevan musiikkia harrastavilla vertailuryhmiään parempia. 

Musiikki harrasteena opettaa, että pitkäjänteinen työ palkitaan ja silloin siitä saa myös enemmän. Harrastamisen kautta yhteiskuntaamme kouliutuu hyviä kansalaisia, jotka kantavat vastuunsa yhteisössä. Harraste ehkäisee syrjjäytymistä. Tämän vuoksi valtion on järkevää panostaa lasten ja nuorten harrastamiseen. Sen tulokset näkyvät kuitenkin vasta vuosien kuluttua, kun lapset ovat kasvaneet aikuisiksi. 

Lyhytjänteisen yhteiskunnan on vaikea löytää arvostus pitkäjänteistä toimintaa kohtaan, vaikka se olisi sen etu. Sosiaali- ja terveyspalveluiden käytössä lukuina eivät näy ne, jotka eivät ole niitä ikinä tarvinneet. 

Suomi ei ole koko sen olemassaolon aikana ollut vauraampi kuin nyt.
Suomi ei ole koko sen olemassaolon aikana ollut kilpailukykyisempi kuin nyt. 

Onko kansainvälinen kilpailukyky oikeasti se asia, missä haluamme menestyä?
Miksi keskustellaan vain siitä, missä voi säästää?

Pitäisikö ensin miettiä, millainen yhteiskunta on hyvä elää?

Tehokkuuden varjolla yksilöltä vaaditaan enemmän kuin hän kestää. Mieluummin katselisin sivusta hitaasti työskentelevää kuntatyöntekijää ja naurahtaisin ylemmyydentuntoisesti suojatyöpaikasta, kuin katselisin samaa henkilöä paikallisen ostarin tienvarressa työttömänä ja viimeisetkin itsetuntonsa rippeet kadottaneena alkoholistina. Yhteiskunnasta ulkoistettuna, sosiaali- ja terveyhuollon asiakkaana ja monien erilaisten syrjäytymisen ehkäisyyn liittyvien projektien pelinappulana, "yksikköeurona".  

Haluaisin vielä kyseenalaistaa meille tosiasioina kerrottuja syitä, miksi kilpailukykymme pitää olla maailman huippuluokkaa, miksi ikäistyminen oikeasti olisi syy talouden riittämättömyyteen ja miksi palvelujen leikkaaminen olisi ainoa oikea keino ratkaista asioita. Veronmaksuhaluttomuus on valitettavan populistinen ja surutta kasvava trendi. Maksan mielelläni veroni ja toivon, että erityisesti yritykset haluaisivat kantaa myös yhteiskuntavastuuta. On totta, että sosiaali- ja terveyspalvelut vievät paljon taloudellisia voimavaroja, mutta kyllä verorahoilla kustannetaan myös yritystoimintaa ja vienninedistämistä.

Kulttuuriton maa. Idea ei ole minun, mutta kannatan lämpimästi, että yritettäisiin elää yksi päivä ilman kulttuuria. Sen jälkeen voisimme sitten suomalaisina pohtia suomalaisuutta ilman kulttuuria. Siispä: En lue lapsilleni iltasatua, en laula kehtolaulua tai lausu iltarukousta. Jätän kirjat lukematta, en mene konserttiin, teatteriin, uupperaan tai mihinkään muuhunkaan tapahtumaan. Räppäämään tai tanssimaan kadulle. Edes eukonkantoa katsomaan. Kun ei ole. 

Kaupassa ei olisi taustamusiikkia, ei taksissakaan tai hotellissa. Kauempaa tulleille vieraille ei olisi kerrottavaa, mitä puolustimme. Ei olisi Gallen-Kallelaa, Sibeliusta tai Kiveä tai Leinoa. Ei Mannerheimin patsasta tai tuomiokirkkoa. Eikä muuten sitten Oksasta tai Hotakaistakaan. Eikä Putousta. Kaupungin keskustassa tarvittaisiin vain terveyskeskus ja kunnantalo. Ja jälkimmäisenkin voisi siirtää nettiin. 

Vaikka kaikki kulttuuritoiminta lakkautettaisiin, niin se ei kattaisi edes sosiaali- ja terveyspuolen vuotuista kasvua. Ehdotan, että Suomen koko kulttuurikenttä sirretään sosiaali- ja terveyshuollon palveluihin, jolloin saadaan asialle mittakaavaa. En oikein millään jaksa uskoa, että Suomen kilpailukyky oikeasti on vaakalaudalla, siksi ettei kulttuuripalveluista ole leikattu riittävästi. 

Uskon kulttuurialan työpaikkojen kasvuun. Hoiva-ala ja uusi teknologia tuovat niitä. Olen viimeisen kuun aikana saanut kaksi yhteydenottoa koskien suomalaisen pedagogisen laadun siirtämisestä verkkopalveluihin, jopa peleihin, jopa maailmanlaajuisesti. Näen siinä valtavan potentiaalin, joka tarvitsee vain kasvualustan. Uuden ajan töitä saattaisikin syntyä nopeammin lisäämällä kulttuuripalveluiden tukemista. 

Tulevaisuutta hahmotettaessa joutuu työnsä puolesta miettimään myös uhkakuvia. Viimeisinä vuosina musiikkiopistojen talous on näivettynyt pikku hiljaa ja suunta jatkunee lähivuosina edelleen. Toistaiseksi järkeistäminen, opistojen ydintoimintojen kirkastaminen ja profiloituminen ovat tuottaneet varmasti myös hyviä ratkaisuja. Kohta kuitenkin järjestelmä valtion- ja kuntaosuuksineen alkaa natista.  

Meidän on edelleen mietittävä lasten parasta. Ketkä jätetään kadulle? Keille annetaan enemmän? Mikä on opetustarjonta? Kenen kanssa yhdistetään toiminta? Ketkä henkilökunnasta lähtevät ensimmäisinä? Onko parempi olla vuokralla koulujen tiloissa vai omissa toimitiloissa? Onko kulttuuriton elämä elämisen arvoista? Miksi? 

Kilpailukykymme vuoksi.