Haluan tunnustaa sinulle, lukijani, tapahtuman, jota en unohda nuoren aikuisen kouluvuosiltani. Tarkoitan opettajavuosiani – aikaa heti valmistumiseni jälkeen. Olin ensimmäisessä vakitoimessani yläasteen ja lukion musiikinopettajana eräässä ihan hyvässä helsinkiläisessä koulussa. Viihdyin, olinhan nuori ja innokas, kirkasotsainen musiikin ilosanoman välittäjä.  

Oli taas alkusyksy. Uudet seiskaluokat olivat eläväisiä ja pulppuilevia, kuten asiaan kuuluukin. Viikon kohokohta oli tietenkin musiikintunti, se ainoa jonka seiskat saavat. Neljälle rinnakkaisluokalle oli jo alkanut syntyä omia ryhmidentiteettejä ja vuorossa oli se niistä, jonka kanssa en ollut vielä ihan löytänyt yhteistä säveltä. 

Eräs luokkalainen häiriköi. Tapa, jolla hän sen teki on toissijainen, mutta hän häiritsi lisäkseni luokkatovereitaan, joita oli runsaat kaksikymmentä. Olin muutaman kerran huomauttanut hänelle, että olisiko mahdollista kokeilla rauhoittumista ja keskittyä, jos ei muuhun niin olemaan ainakin hiljaa. Uhkasin sitten myös luokasta poistamisella. 

Koska uhkailuni ei tehonnut, oli minun poistettava häirikkö luokasta. Poistin siis hänet luokasta. Jotta varmistuisin siitä, että hän ymmärtää minun olevan tosissani, otin häntä korvasta kiinni, jolloin ohjaukseni luokan ulkopuolelle oli nopea ja tehokas. 

Luokka hiljeni. Täydellisesti. Tunti jatkui moitteetta ja pikkuhiljaa siihen palautui normaali rytmi. Olin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Tunnin jälkeen keskustelin oppilaani kanssa siitä, että ymmärsihän hän, että en ollut poistanut häntä hänen henkilönsä vuoksi vaan meidän muiden oppimisrauhan takaamiseksi.

Asiaan ei tarvinnut koskaan palata ja luokasta tuli yksi oman opettajahistoriani vuorovaikutteisimmista ja kivoimmista hengeltään. Viihdyimme erinomaisesti yhdessä. Asianomainen oppilas oli yksi kaikista, ei enempää tai vähempää.

Mitä tapahtui? Oma selitykseni oli, että luokan tarvitsi nähdä, että minä viime kädessä päätän asioista. Pidän huolen kaikista sen jäsenistä, minä olen johtaja. Johtajuuden ei tarvitse näkyä silloin, kun asiat rullaavat, mutta tarvittaessa kuitenkin. 

Minua asia jäi kuitenkin vaivaamaan. Olin tehnyt virheen, vaikka se ei tässä tapauksessa johtanut oikeustoimiin tai edes huonoon henkeen luokan kanssa. Luokka tiesi minun olleen oikeassa. Mutta, missään tapauksessa väkivallan käyttö ei ole perusteltua. Ei missään. 

Kehenkään, ei lapseen, aikuiseen, naiseen, mieheen, värilliseen, värittömään, pieneen, isoon tai uhkaajaankaan saa milloinkaan missään tapauksessa koskea. Sillä se on sivistysvaltion mitta, siksi meillä on ihmisoikeudet ja ihan lapsia varten vielä lasten oikeudet. Ei missään tapauksessa ilman toisen suostumusta. Jos saa suostumuksen, silloin voi vaikka halata. Ja kokenut opettaja tietää, milloin voi halata. 

Olen varma, että nykyisellä elämänkokemuksellani olisin pystynyt saamaan aivan yhtä hyvän otteen luokastani poistamalla oppilaan, koskematta, hetkeksi ulos rahoittumaan tai jopa vain pitämällä tunnin rytmin sellaisena, ettei hän olisi ehtinyt häiritä meitä muita, ehkä jopa imeytynyt mukaan menoon. Fyysistä johtajuutta parempi on ammattitaidollinen johtajuus, tieto ja osaaminen sekä houkuttelemisen taito. Sekä välittömyys, kuunteleminen ja arvostaminen. Niillä saa oppilaiden kunnioituksen. Ja paremman mielen. 

***

En voi tuomita ketään viimeaikaisten koulutapausten osapuolista, sillä tiedän asioista vain mediassa leviävät sosiaalipornouutiset, joiden ei le tarkoituskaan ratkaista asioita ihmisten hyväksi, vaan ainoastaan levittää yksioikoisia yleistyksiä ja kasvattaa ja lietsoa. Ja tuomita, lynkata. (Sepäs vasta onkin esimerkillistä koululaisillemme.)   

Muutaman kysymyksen haluan silti esittää. Oikeat vastaukset lopussa.  

Millaisissa tilanteissa vain nuori on itse vastuussa itsestään? 
Mitä voidaan edellyttää kouluikäiseltä?

Milloin vanhemmilla ei ole vastuuta lapsestaan? Jos vanhemmilla ei ole vastuuta lapsestaan, niin siirtyykö vastuu lapselle itselleen vai kenties opettajalle, ohjaajalle, valmentajalle ja millä perustein? Saako tämä silloin vanhemman valtuudet?

Kuka vastaa koulurauhasta? Oppivelvollisuuskoulussa on edelleen enemmistö, joka haluaa suoriutua ja oppia elämää varten.

Tarkoitetaanko koulurauhalla äänetöntä passivista hiljaisuutta?
Ole hiljaa äläkä häiritse, kun kaadan tietoa päähäsi.

Voiko opettajan koulutukseen ja kokemukseen luottaa?
Jos se vähän tönii, niin se on vaan hyvä, että välillä näyttää kuka on kuka...

Onko opettajan ammattitaitoa tietää, että milloin ollaan niin pitkällä, että äärimmäinen keino koskea oppilaaseen on oikein? Voivatko vanhemmat kotona luottaa siihen?

Onko kasvatus kodin eli vanhempien oma asia? 
Koulussa käydään vain pänttäämässä, me tiedetään mikä lapselle on parasta.  

Voidaanko kasvatus jättää koululle? 
Välitetäänkö kodeissa tarpeeksi siitä, kuinka opitaan tulemaan toisten kanssa toimeen? Kuinka kasvetaan sosiaalisiksi yhteiskunnan jäseniksi? Kuinka kunnioitetaan ja arvostetaan kanssaihmisiä, sanotaan päivää, anteeksi ja näkemiin, sekä kiitos. 

Jos osaisin vastata näihin yksiselitteisesti, lähtisin hakemaan ensimmäistä kiveä. 

*** 

P.S. Jos muuten ajattelit häirikölle sukupuolen, niin haluan kertoa että olet väärässä. Häiriköllä ei ole sukupuolta, vaan vain levoton sielu. Levoton sielu vaeltaa kehosta toiseen ja voi olla kenessä tahansa. Se valitsee usein kehokseen murrosikäisiä. Toivoisin että murrosikäisillä olisi edelleenkin mahdollisuus olla epävarmoja tai varmoja, levottomia tai rauhallisia, täynnä ideologista oikeassa olemisen ylevyyttä ja periaatteita, tai henkisen epävarmuuden hetkiä ja syvää epäluuloa kaikkea, koko aikuisten maailmaa ja sen mädännäisyyttä kohtaan. Sellaisista murrosikäisistä kasvaa aikuisia, joilla on elämä. Ja arvot. Jotka sitten pehmenevät aikuisuuden myötä...