Silloin tällöin musiikkia harrastavan elämään sattuu vaihe, ettei harjoittelu maistu. Puuttuu ilo soittamisesta.

Se voi johtua monesta eri syystä. On asettanut itselleen vääriä tavoitteita. Tavoitteet ovat liian matalalla ja ne saavutetaan ponnistuksitta, ei siis saa tarpeeksi haastetta itselleen. Tai tavoitteet ovat liian korkealla. Vaikka harjoittelisikin, tuntuu että junnaa paikoillaan eikä saa itselleen iloa. Tai ei ole asettanut itselleen tavoitteita eikä siis oikein tiedä mitä tekee ja miksi.  

Motivaatio on hukassa.  

Tällaisessa tilanteessa tarvitaan opettajan ammattitaitoa. Opettaja huomaa merkit harhailulle ja alkaa selvittää, mistä motivaation puute johtuu. Tutkitaan erilaisia kappaleita, olisiko tämä vai tuo kiva, haluaisitko soittaa välillä sen musikaalipopin lisäksi vaikkapa jälleen barokkia vai alettaisiinko romantisoimaan...    

Meidän lapsi voisi soittaa jotain kivaa.

Lause, jonka jokainen opettaja on kuullut. Tämä kiva on epämääräinen viite siitä, että tällä hetkellä soitettava materiaali ei ole kivaa. Kuvitellaan, että vika on materiaalissa, ja joskus näin onkin. Nuorella ei ole kosketuspintaa, henkilökohtaista suhdetta soitettavaan musiikkiin. 

Kiva on helppoa, mutta onko helppo kivaa? 

Joskus vanhemman lause jatkuu, että voisiko lapseni soittaa väillä vaikka jotain kevyttä musiikkia. Meillä kyllä yleensä soitetaankin vapaasti eri tyylejä. Mutta haluan kertoa karun totuuden; kevyen musiikkin soittaminen on aivan yhtä vaikeaa kuin kaikkien muidenkin tyylien. Mistä tahansa musiikista on tarjolla teknisesti helponnettuja versioita, niin kevyestä musiikista kuin Bachista tai muusta barokista. Laimennettua limpparia. Haluatko sinä juoda sitä?  

Mikään musiikki ei ole helppoa, jos siihen ei ole suhdetta. 

Tällaisessa tilanteessa tarvitaan jälleen opettajan ammattitaitoa. Kuinka kertoa, että musiikin harrastus ei ole sitä, että käydään kerran viikossa soittotunnilla ja siinä se sitten on. Musiikkisuhteen syntymiseen tarvitaan myös vanhempien halua tutustua musiikkiin, mennä kaikenlaisiin, itselle vieraisiinkin konsertteihin, syventyä asioihin ja olla kiinnostunut lapsen harrastamisesta kotona, seurata ja vaalia sitä kaiken muun tekemisen lomassa, arkipäiväistää se.

Syvällinen on kivaa.

Harjoittelusta seuraa mieluisa tunne. Koska harjoittelen, opin lisää. Ja koska opin lisää, edistyn. Ja koska edistyn minusta on kiva soittaa. Silloin alkaa syntyä suhde musiikkiin, alkaa löytyä omaehtoinen halu tustustua uusiin haasteisiin. Etsiä  ratkaisuja musiikin sisältöihin, tunneilmaisuun ja soiton tekniikkaan, jolla voi ilmaista löytämänsä asiat. Tällöin musiikn maailmasta alkaa avautua myös syvemmät vedet. Tällöin myös vakavat, raskaatkin kappaleet alkavat elää. Kuolemaakin kuvataan musiikilla, mutta siihen paneutuminen on kivaa.

Pysähtyminen palkitsee.

Kevät on itselleni usein raskasta aikaa. Vaikka kaikki on tuntunut aluksi kivalta, tekemisen päämäärä hukkuu. Olen ahnehtinut liikaa. Jos on harrastuksia viikon jokaiselle päivälle, ei ehdi nauttia siitä mitä on tekemässä. Motivaation puute onkin itsessäni. Täytyy pysähtyä.

Tällaisesta tilanteesta pelastaa tottumus rutiineihin. Harjoittelu kulkee pienenä juonteena jokapäiväisessä elämässä, johon mahtuu liikuntaa, ulkoilua, kavereita ja tasapainoinen, säännöllinen elämä. 

Sekä kaikkein tärkein: Hyvät unen lahjat.