Kalevi Aho referoi saksalaista tutkimusta:

1990-luvulla Berliinissä laaja, tuloksiltaan käänteentekevä tutkimus musiikin harrastamisen vaikutuksesta lasten henkiseen kehitykseen. Tutkimuksen suoritti saksalainen musiikkitieteilijä Hans Günther Bastian työryhmineen.

Bastianin perusoletuksena oli, että kaikki lapset ovat musikaalisia heidän taustoistaan riippumatta. Hänen pyrkimyksenään oli selvittää, mitä tapahtuu, jos tämä piilevä musikaalisuus aktivoidaan, eli miten musiikin harrastaminen vaikuttaa lasten henkiseen kehitykseen. Viiteen berliiniläiseen peruskouluun laadittiin musiikkipainotteinen opetusohjelma, joka alkoi jo ensimmäiseltä luokalta. Oppilaat olivat tutkimusta aloitettaessa siis 6-7 vuotiaita lapsia. Musiikkitunteja oli viikossa kaksi, ja tunnit koostuivat jonkun instrumentin opiskelusta sekä yhteissoitosta pienemmissä yhtyeissä tai laajemmissa kokoonpanoissa. Vertailuryhmänä oli kaksi berliiniläistä peruskoulua, joissa noudatettiin normaalia saksalaista, tietopuolisiin aineisiin painottunutta oppijärjestelmää. Tähänkin kuuluu tosin tunnin verran viikossa musiikkia, muttei pakollisena kuitenkaan soittoa eikä yhteissoittoa.

Hans Günther Bastianin tutkimus kesti kaiken kaikkiaan yli kahdeksan vuotta; sen perusteelliseen etukäteissuunnitteluun kului yksi vuosi, kuusi vuotta, eli vuodet 1992-1998 kuluivat itse tutkimuksen toteuttamiseen ja yli vuosi tulosten analysoimiseen. Tutkimusjakson päättyessä lapset olivat varttuneet 12-vuotiaiksi. Tutkimusta suunnittelemassa ja sen tuloksia analysoimassa oli useita psykologeja ja musiikkipedagogeja. Tutkimustulokset julkaistiin vuonna 2000 686-sivuisena kirjana Musik(erziehung) und ihre Wirkung. Eine Langzeitstudie an Berliner Grundhochschulen (2000 Schott Musik International, Mainz. ISBN 3-9757-0426-X).

Bastianin työryhmän tulokset olivat monilta osin suorastaan sensaatiomaiset. Soittoharrastusten positiivinen vaikutus näkyy erityisen selvänä ensinnäkin lasten sosiaalisen kyvykkyyden kehittymisessä.

Ensimmäisellä luokalla noin kaksi kolmasosaa sekä tutkimusryhmän että vertailuryhmän lapsista suhtautui torjuvasti yhteen tai useampiin luokkatovereistaan tyyliin "tuosta koululaisesta en pidä". Tämä torjuva asenne joihinkin koulukavereihin väheni musiikkipainotteisissa luokissa tasaisesti koko tutkimusjakson aikana.

Sen sijaan soittoa harrastamattomien lasten keskuudesssa sellaisten lasten osuus, joita ei hyväksytty joukkoon, pysyi tutkimusjaksona aikana tasaisesti muuttumattomana. Esimerkiksi 4. kouluvuoden jälkeen 62 prosentilla musiikkiluokan lapsista ei ollut enää yhtään sellaista luokkatoveria. josta he olisivat sanoneet "tuosta luokkatoverista en pidä". Vertailuryhmässä tämä luku oli neljän vuoden jälkeen puolta pienempi, eli vain 34% näiden luokkien lapsista hyväksyi kaikki muut luokkatoverinsa.

Siten musiikkiluokissa oli tutkimusjakson lopulla selvästi vähemmän muiden lasten luokkayhteisöstä syrjäyttämiä ja kouluyhteisöön vain vaikeasti sopeutuvia lapsia kuin soittoa harrastamattomissa luokissa.

Musisointi ja yhteissoitto näyttävät kehittivän suuresti lasten sosiaalisiä taitoja. Soittavilla lapsilla oli kypsempi sosiaalinen arvostelukyky, he kykenivät ottamaan paremmin opikseen kokemuksistaan, ja he pohtivat kypsemmin sosiaalisia syys-seuraus-yhteyksiä, he tulivat suvaitsemaisemmiksi ja he kykenivät paremmin selviytymään arkipäivän eri ristiriitaisista tilanteista.

Laajennettu, soittoa sisältävä musiikinopetus tarjoaa myös myönteisen keinon kohdata ja hallita sitä väkivaltaisuutta, jota esiintyy yhteiskunnassa. Musisointi vähensi koululasten aggressioita ja varsinkin hallitsemattomia aggression purkauksia. Berliinin tutkimuksen eräs kommentoija ilmaisi tämän tuloksen iskulauseella: "Se joka musisoi, ei heittele palopommeja." Virkaanastujaispuheessaan vuonna 1998 Saksan sisäministeri Otto Schily totesi tutkimuksesta vaikuttuneena, että "se joka sulkee musiikkikouluja, vahingoittaa (maan) sisäistä turvallisuutta."

Yhtä mullistavat vaikutukset soitonopiskelulla on älykkyyden kehittymiseen. Jo peruskoulun 1. luokan 6-7-vuotiailla lapsilla todettiin selvä syy-yhteys soitonharrastuksen ja älykkyyden kehityksen välillä. Mitä pidemmälle soittoharrastus eteni, sitä enemmän kohosi samalla yleinen älykkyysosamäärä.

Erot tutkimusryhmien lasten älykkyyden kehittymisessä olivat suurimmillaan 8-10 vuotiaiden lasten kohdalla. Neljän vuoden tutkimusjakson jälkeen musiikkia harrastamattoman vertailuryhmän keskimääräinen älykkyysosamäärä oli 105, kun taas musisoivien lasten keskuudessa älykkyysosamäärä oli kohonnut keskimäärin 111:een. Lähtökohtatilanne oli siis molemmilla ryhmillä sama.

Murrosikää lähetyttäessä ero alkaa kuitenkin uudestaan tasaantua. Toisin sanoen älykkyysosamääräkriteerein mitatun älykkyyden kehityksessä näyttää olevan kyse paljolti myös henkisestä kypsymisestä. Musisoivilla lapsilla henikinen kypsyminen näyttäisi tapahtuvan vain nopeammin kuin musiikkia harrastamattomilla. Koska tutkimus koski vain kuusivuotista peruskouluaikaa, siinä ei analysoitu enää sitä, miten musisoivilla tai musisoimattomilla lapsilla ja nuorilla yleinen älykkyysosamäärä kehittyy myöhemmin murrosiän aikana tai vähän sen jälkeen.

Ne jo koulunkäyntinsä alussa sosiaalisesti torjutut ja syrjäytyneet lapset, joiden älykkyysosamäärä oli alle keskitason, hyötyivät kaikkein selvimmin laajennetusta musiikinopetuksesta. Tämä on Hans Günther Bastianin mukaan hänen tutkimuksensa yksi merkittävimmistä tuloksista. Koulujen oikeanlainen, soittoa sisältävä musiikinopetus näyttäisi olevan siis parasta mahdollista sosiaalipolitiikkaa! Musiikki, soittaminen ja musiikkikasvatus voivat ajan mittaan parantaa ratkaisevasti kodeissaan ja asunympäristössään alunperin heikommat henkis-sosiaaliset lähtökohdat saaneiden lasten kykyjä sijoittua ja pärjätä yhteiskunnassa ja kasvaa tasapainoisiksi aikuisiksi.

Laajennettu musiikinopetus kehittää myös lasten keskittymiskykyä. Musisoivien lasten joukossa oli vähemmän heikkoja tai hyvin heikkoja keskittymissuorituksia.

Lisäksi musiikin harrastaminen vaikutti suoraan lasten luovuuteen. Lasten "musikalisoiminen" näyttää antavan hyvät eväät sille. että heistä kasvaa ennakkoluulottomammin ajattelevia, idearikkaita aikuisia.

Tutkimuksen mukaan kummankin tutkimusryhmän lapset kykenivät melko hyvin kohtaamaan ja käsittelemään ahdistustilojaan peruskouluaikanaan. Erona oli kuitenkin se, että koulunkäynti ja ehkä myös kouluympäristö näytti vähitellen lisäävän musiikkia harrastamattomien lasten ahdistuneisuutta. Musisoivien lasten lasten ahdistuneisuus sen sijaan ei peruskouluvuosien aikana kasvanut. Huolimatta soitonharjoittelusta ja julkisista esiintymisistä soittavat lapset eivät kokeneen myöskään aikaisempia suurempia suorituspaineita ja tulleet tästä syysti neuroottisemmiksi ja sisäisistä jännitysoireista kärsiviksi.

Tutkimuksen yksi sensaatiomainen tulos koski myös yleistä koulumenestystä. Soitonopiskelu nimittäin paransi lasten koulusuorituksia kaikissa aineissa, ennen kaikkea matematiikassa, geometriassa, äidinkielessä ja vieraassa kielessä.

Yhteenvetona voi siis todeta, että kun tutkittavan koululaisryhmän ja vertailuryhmän lähtökohdat olivat suunnilleen samanlaiset, niin kuuden vuoden tutkimusjakson jälkeen ryhmien henkisissä valmiuksissa oli selviä eroja. Ne koululaiset, jotka soittivat jotain soitinta, olivat tutkimusjakson lopulla kaikilla alueilla etevämpiä musiikkia harrastamattomiin koululaisiin nähden. Soittaminen ja yhteissoitto paransi merkittävästi sosiaalisia kykyjä ja vähensi samalla muun muassa koulukiusaamista; se nosti oppimis- ja suoritusmotivaatiota; se lisäsi yleistä älykkyysosamäärää; se kehitti keskittymiskykyä; se paransi yleisesti luovuutta; se kehitti emotionaalista herkkyyttä ja emotionaalista vastaanottokykyä; se vähensi lasten ahdistus- ja pelkotiloja, ja se paransi oppimistuloksia kaikissa muissakin oppiaineissa siitä huolimatta, että soitonopiskelu vaati lapsilta paljon aikaa.

Bastianin tulokset saivat vahvistusta myös suppeammasta Keski-Euroopassa tehdystä tutkimuksesta, jossa taas selvitettiin lääketieteen opiskelijoiden opintomenestykseen vaikuttavia tekijöitä. Tässä tuloksena oli, että ne opiskelijat, jotka harrastivat aktiivisesti musisointia, edistyivät yliopisto-opinnoissaan nopeammin ja tekivät parempia diagnooseja kuin musiikkia harrastamattomat.

Esitellessään vuonna 1995 berliiniläisen tutkimuksensa välituloksia Der Spiegel Special -lehdessä — tutkimuksen alusta oli tällöin kulunut kolme vuotta — Hans Günther Bastian totesi provosoivasti, että kulttuurin, etenkin musiikin aktiiviseen harrastamiseen pitäisi ehdottomasti kiinnittää huomiota merkittävien yhteiskunnallisten päättäjien, kuten kansanedustajien tai yritysjohtajien valintaprosessissa, sillä nämä harrastukset ovat yleensä suora merkki sosiaalisesta kypsyydestä ja erityisesti tunneälyn kehittyneisyydestä, suhteellisuudentajuisuudesta sekä siitä, että kyseinen kulttuuria harrastava henkilö kykenee huomioimaan myös muita kuin itsensä ja taustayhteisönsä. Maailmassa on aivan liikaa poliitikkoja ja yritysjohtajia, joita ajaa eteenpäin lähinnä henkilökohtainen kunnianhimo ja narsismi, joilta puuttuu todellinen realiteettien taju ja jotka ovat kohtalokkaalla tavalla tunneköyhiä ja kykenemättömiä tajuamaan ja käsittelemään asioita muusta kuin omasta kapeasta, itsekkäästä näkökulmastaan.

Mistä sitten voi johtua soittoharrastuksen näin myönteinen kehittävä vaikutus?

Kuten jo todettu, omakohtainen soittaminen, kuten myös muut taideaineet, vaikkapa maalaaminen tai kirjoittaminen kehittävät luovuutta. Näiden harrastusten avulla lapset pystyvät käsittelemään ja analysoimaan myös tunteitaan ja purkamaan kenties vaikeitakin ahdistustilojaan ja pelkojaan. Samalla kasvaa lapsen tietoisuus omasta itsestä ja maailmasta.

Oikein ohjatuista kulttuuriharrastuksista puuttuu myös sellainen epäterve kilpailu, joka on nykyisin vallitsevana kaikkialla muualla yhteiskunnassa. Esimerkiksi jo normaalissa koulunkäynnissä arvotetaan arvosanoin koko ajan koulumenestystä ja lapset joutuvat vertaamaan omaa menestystään jatkuvasti muihin. Koulu-urheilussa lapset pannaan usein suoraan kilpailemaan toisiaan vastaan. Taideaineissa sen sijaan ei kilpailla niinkään muita vastaan, vaan ennen kaikkea oman itsensä kehittämiseksi ja voittamiseksi. Taideaineiden opettajien tulisi pitää mielessä juuri tämä, jottei lapsille alkaisi myöskään musiikki- tai piirustustunneilla tulla muuhun koulunkäyntiin verrattavia vääriä suorituspaineita. Taideaineiden opetuksessa suorituksia ei pitäisikään missään nimessä arvioida numeroarvosanoin.

Musiikin harrastamisessa on lisäksi se etu, että soittaminen on psykofyysisesti erittäin monimutkainen tapahtuma. Toisalta se edellyttää tietoista älyllistä analysointia, mutta samalla soittamisessa pitää olla mukana myös tunne. Soittaminen ei onnistu myöskään ilman riittävän kehittyneitä motorisia valmiuksia. Samalla soitto kehittää eri aistien samanaikaista yhteistyötä — visuaalinen nuottikuva pitää kyetä hahmottamaan ja analysoimaan salamannopeasti päässä, jotta sen kykenisi toteuttamaan motorisesti soittimen kautta niin, että lopputulos olisi korvin kuultuna kaunis ja puhdas. Ja jos soitonopetuksessa pyritään siihen, että lapset opettelisivat harjoittelemiaan kappaleita ulkoa, seurauksena on samalla hahmotuskyvyn ja muistin yleinen kehittyminen.

Kaiken kaikkiaan soittaminen työllistää aivojen kaikkia kerroksia samanaikaisesti ja näin se kehittää myös lapsen yleistä assosioaatiokykyä sekä kykyä yhdistää asioita epäsovinnaisella ja luovalla tavalla. Soitonopiskelu kasvattaa pitkäjänteisyyttä ja kurinalaisuutta, mutta antaa samalla runsaasti tilaa omalle luovuudelle.

Yhteissoitossa, samoin kuin lasten teatteri- tai tanssiesityksissä tulee mukaan lisäksi näiden harrastusten sosiaalisuutta kehittävä puoli. Orkesterissa tai teatteri- ja tanssiryhmässä jokaisella osallistujalla on oma tärkeä tehtävänsä ja roolinsa kokonaisuudessa. Sooloilijat eivät niissä menesty, vaan kaikkien on toimittava toisiaan tukien ja innostaen parhaan yhteisesti luodun lopputuloksen saavuttamiseksi. Viisas opettaja voi ryhmäesityksissä sekoittaa lisäksi koko luokan siihenastisen sosiaalisen hierarkian. Jollekin dominoivalle lapselle voidaan esimerkiksi antaa vain sivurooli ja nostaa esiin taas joku hiljaisempi, ehkä jopa koulukiusattu lapsi.

Kaiken kaikkiaan lasten kulttuuriharrastukset tarjoavat lapsille aitoja onnistumisen ja itsensä ylittämisen elämyksiä. Näin ne nostavat epävarmojen ja vetäytyvienkin lasten itsetuntoa ja parantavat samalla suuresti lasten esiintymiskykyä. Kulttuurissa ei ole voittajia ja häviäjiä, vaan jos lasten kulttuuriharrastuksia ohjataan viisaasti, kaikki jäävät niissä voittajiksi.

Näistä syistä lasten kulttuurikasvatus onkin ylivertaisen tehokas ja rakentava kasvatusmetodi. Lapsen persoonallisuutta ja itseilmaisun tarvetta ei nujerreta, vaan hänen henkistä kasvuaan pyritään tukemaan. Juuri taideaineet voivat auttaa lapsia löytämään ja toteuttamaan omia piileviä mahdollisuuksiaan. Ja kuten Hans Günther Bastian musiikin harrastamisen kautta osoitti, taideaineet auttavat koululaista menestymään kaikissa muissakin aineissa ja ne auttavat lasta kasvamaan tasapainoiseksi aikuiseksi.

Suomalaiselle koululaitokselle näiden tulosten pitäisi antaa paljon itsekritiikin aihetta. Suomen kouluissahan taideaineiden opetusta on jatkuvasti vähennetty. Yksipuolisesti tietopuolisiin aineisiin painottuva kouluopetus ei ole hyvä lapsen kokonaisvaltaisen henkisen kehityksen kannalta, koska se korostaa liian yksipuolisesti teknokraattista ajattelutapaa. Koulussa ei pitäisi opettaa liian varhain myöskään tietotekniikkaa. Jatkuvan tietokoneen parissa tapahtuvan puuhaamisen vaarana on nimittäin todellisuudesta vieraantuminen ja syvenevä epäsosiaalisuus — lapsi kykenee kommunikoimaan kyllä koneen kanssa mutta ei enää kunnolla todellisessa elämässä muiden samanikäisten kanssa. Lisäksi seurauksena voi olla sellaisen ajattelutavan kehittyminen, jossa tietokoneen annetaan tehdä kaikki ratkaisut ilman että ihminen haluaa ottaa niistä enää vastuuta.

Soitonopiskelu näyttää kaiken kaikkiaan olevan ylivertaisen tehokas, lapsen kehitystä optimaalisesti tukeva kasvatusmetodi. Siksi tulisi pyrkiä siihen, että tulevaisuudessa Suomen peruskouluissa kaikille lapsille annettaisiin mahdollisuus soitonopiskeluun ja yhteissoittoon.

Hans Günther Bastian varoittaa kuitenkin selvin sanoin Berliinin tutkimuksen tulosten banalisoimisesta. Lasten soittoharrastuksia ei pidä missään nimessä perustella ensisijaisesti sellaisilla banaaleilla hyötynäkökohdilla, että soittaminen voi kohottaa älykkyyttä ja parantaa koulumenestystä. Varsinkaan älykkyysosamäärämittari ei kaiken lisäksi kerro paljonkaan ihmisen todellisesta fiksuudesta, se ei esimerkiksi ilmaise mitään henkisestä omintakeisuudesta, joustavuudesta, idearikkaudesta, sosiaalisesta kyvykkyydesta tai emotionaalisesta herkkyydestä, joihin näihinkin musiikin harrastaminen näyttäisi vaikuttavan positiivisesti.

Myös musiikkia harrastamattomista lapsista voi tulla sosiaalisesti yhtä kyvykkäitä, älykkäitä ja luovasti ajattelevia aikuisia. Musisointi vain näyttää nopeuttavan ja aikaistavan tätä kehitystä.

Tärkeintä taideaineiden opetuksessa on lopulta se, että soittaminen, kuten myös kirjoittaminen, piirtäminen, teatteri tai tanssi tuottavat lapsille hyvin paljon iloa. Näin taideaineet, ja niistä erityisesti musiikki tukee parhaalla mahdollisella tavalla sitä, että lapsista kasvaisi aikaa myöten onnellisempia ja tasapainoisempia, henkisesti itsenäisiä aikuisia. Musisointi on myös erinomainen vastapaino yhteiskunnassamme esiintyvälle piilevälle tai suoralle väkivaltaisuudelle. Oikein ohjattu musiikin harrastaminen auttaa lisäksi vaikeissa sosiaalisissa oloissa varttuneita ja sosiaalisesti syrjäytyneitä lapsia sopeutumaan uudestaan yhteisöön ja tulemaan siinä hyväksytyksi. Kuten jo on todettu, musisoiminen ja yhteissoitto on myös parasta sosiaalipolitiikkaa.

Bastian, Hans Günther

Musik(erziehung) und ihre Wirkung.
Eine Langzeitstudie an Berliner Grundhochschulen

2000
Schott Musik International
Mainz

ISBN 3-9757-0426-X.