Taidon välittämisessä on käsityöläisten keskuudessa suuri merkitys. Puusepän kokemus on karttunut sukupolvelta toiselle. Puun tunteminen on ollut elinehto ja erilaisten puiden ominaisuudet on tiedetty tarkkaan. On osattu veistää ja tehdä tuhansia erilaisia liitoksia ja salvoksia sekä taivuttaa ja kiertää puuta. Puusta tehtiin aikoinaan kaikki, ja vaikkapa viulujen rakentaminen on ollut hienoa ja ainutlaatuista käsityöperinnettä. 

Käsityö on olennainen osa myös muusikon ilmaisua. Soittotaitoa on hiottu ja soitossa välittyy parhaimmillaan vanhojen mestarien ikiaikainen taito kuulon avulla välittyvästä tavasta ilmaista musiikkia. Juuri sillä tavalla kuin sävellysten syntyaikoina niitä on tulkittu. Saamme kuulla nuottien takaa paljastuvaa, korvakuulolla välitettävää historiaa. Upeaa ja loistokasta.

Soittamisen perinnettä on välitetty mestarilta kisällille ja muusikkopiireissä sitä arvostetaan korkealle. Edelleen. Mestari tietää kaiken soittamisesta ja tulkinnoista ja välittää sen kisällille. Mestari tietää ja kertoo, kisälli kuuntelee ja opettelee matkimaan ja toistamaan mestarin soittoa sen identtisenä kopiona. Kisälli tekee mestarin opissa pitkän päivätyön saaden vähitellen mestariltaan yhä haastavampia tehtäviä, kunnes on kasvanut oppineeksi ja voi jatkaa uutena mestarina. 

Hei, mutta eihän tässä nyt ole jokin kloonausjuttu meneillään, eihän? Inhimillisestä tehdyn bulkkituotteen pyörittämisestä?

No ei tietenkään. Mestari antaa kisällilleen, kasvavalle mestarille, oikeuksia ottaa omat tulkintansa ja näkemyksensä mukaan, kunhan vain on päässyt tarpeeksi pitkälle. 

Käsityöläisperinne on syntynyt aikana jolloin mestarin oli mahdollista olla ehdoton, arvostettu mestari. Samassa kylässä eikä samassa maassa ollut haastajia eikä kauempana olevista tiedetty. Kauas oli oikeasti pitkä matka. Viikko tai kaksi seuraavan mestarin luo. Oli selvää, että kisälli luotti mestariinsa ja hänen osaamiseensa. Se oli mylös erinomainen asia, koska silloin kisälli oli valmis ottamaan vastaan mestarin antamaa oppia. Huonoa on se, että hänen täytyy tehdä se voimatta kyseenalaistaa sitä. Kuulematta muita mestareita.   

Minun korvaani kuitenkin särähtää mestarin täydellisyys. Mielikuvissani mestari avaa pääni ja kaataa ämpäristä sinne tietonsa ja taitonsa. Sitten kun ämpäri on tyhjä, hän lukitsee pääni ja heittää avaimen pois. Mielikuvani vuoksi mestari-kisälli merkitys on minulle vanhentunut ilmaisu. En myöskään usko kenenkään sitä postitiivisessa mielessä käyttävän ajattelevan siitä samalla tavalla kuin minä.

Kokeillaan. 

Ilmauksesta puuttuu vuorovaikutus.
Mestari antaa, kisälli saa. Kisälli ei saa keskustelua, perusteluja, oikeutta olla eri mieltä, haastaa mestaria, tai kysyä neuvoa toiselta mestarilta, koska mestareita on vain yksi ylitse muiden, se oma. 

Ilmauksesta puuttuu opiskelijalähtöisyys. 
Mestarin ei tarvitse tietää kisällinsä arvomaailmasta, lähtökohdista tai motiiveista mitään. Joko kisälli on hyvä tai sitten ei. Helppoa. 

Ilmauksesta puuttuu oma oppimispolku. 
Mestarin ei tarvitse paneutua kisällin mieltymyksiin, henkilökohtaisiin heikkouksiin tai vahvuuksiin. Kisällit ovat jonossa ja niille opetetaan samat asiat, samassa järjestyksessä. Mestari  ei auta kisälliä löytämään itseään, vaan kisällin on kuljettava mestarin polua ja löydettävä mestarin jo aiemmin löytämät hienoudet.

Ilmauksesta puuttuu yhteisö. 
Mestarin ei tarvitse kuunnella muita eikä myöntyä muiden tahtoon. Miten tällaisista mestareista voitaisiin saada hyvä orkesteri? 

Mutta mitäs, jos meillä olisi monta mestaria? Jotka kaikki voisivat oppia myös toisiltaan?

Pitäisikö meidän sittenkin tähdätä mestareista kisälleiksi? 
– Uuden tavoitteilijoiksi, ikuisiksi oppijoiksi, yhteen soittajiksi, toisten kuulijoiksi.