Opettaja-lehti 33/2012 (näköislehdet verkossa) julkaisi artikkelin taiteen perusopetuksen musiikin laajan oppimäärän eli musiikkiopisto-opetuksesta otsikolla Ohjeita vai inspiraatiota?, jonka on kirjoittanut Paula Kangasniemi.

Kirjoituksen pohjana on FM Leena HIltusen tekeillä oleva väitös Turun yliopiston kasvatustieteelliseen tiedekuntaan. Hänen tutkimusaineistonsa mukaan soittotaidon arvioinnissa pyrkimyksenä on aina arvioida oppilaan teknisiä ja tulkinnallisia valmiuksia.

Itse artikkelin pääsisältönä ovat kurssisuoritukset (oikeammin: tasosuoritukset) ja niiden palaute. Lehden mukaan opettajat arvioivat oppilaat lyttyyn ja että opettajien väliset ristiriidat nousevat esiin tasosuorituksissa ja ajavat oppilaan edun ohi. Jo artkkelin ingressi kertoo, että Musiikkioppilaitoksissa arviointi on isossa roolissa – ehkä liiankin isossa. Opettajan ei arvioidessaan ole aina helppo vaistota, mitä oppilas kulloinkin tarvitsee. Myönteisten asioiden mainitseminen unohtuu palautteessa helposti.

Tuosta en kyllä tunnista itseäni, en opistoani enkö muitakaan musiikkioppilaitoksia. En kuitenkaan seuraa tarpeeksi esimerkiksi nuorten urheiluvalmennusta tai muiden taideaineiden opetusta, jotta voisin todenperäisesti väittää jotain, mutta – onko näissä jotenkin paremmin asiat koska ne artikkelit joita näistä näen, eivät lähde perusolettamuksesta että homma toimii nikotellen?

Miksei Opettaja-lehti kirjoita siitä, kuinka esimerkillistä musiikkioppilaitoksissa annettava palaute on?

Ensinnäkin arviointi on jatkuvaa, henkilökohtaista ja kannustavaa. Jokaisella oppilaallamme on henkilökohtaiset tavoitteet jokaiselle opintovuodelleen. Lukuvuoden alussa oppilas yhdessä opettajan kanssa määrittelee henkilökohtaiset tavoitteet, joihin tähdätään. Oppilas siis itse vaikuttaa edistymiseensä, se on siten aina parasta mahdollista.

Toiseksi jokaisella soittotunnilla, yhteismusisointiharjoituksissa ja esiintymisissä annetaan ja myös saadaan palautetta. Sekä opettaja että oppilas. Arviointi on siis vähintään kahdensuuntaista. Tämän mahdollistaa henkilökohtainen, kasvokkain tapahtuva opetus, jota ryyditetään yhteismusisoinnilla.

Kolmanneksi. Tasosuoritukset ovat vain pieni osa kokonaisuutta, jossa oppilas on arvioinnin kohteena.  Numeroarviointi on kokolailla väistymässä ja sanalliselle palautteelle annetaan entistä enemmän sekä tilaa että arvoa. Tasosuorituksen arvioitsijoita on usempia, joten se ei myöskään oi olla yhden opettajan mielivaltaista toimintaa.

Tasosuorituksessa on kyseessä kokonasvaltainen suoritus.Kyseessä on kokonaisvaltainen useita erilaisia faktoreita sisältävä kokonaisuus, eikä se ole vain paperille tehty eksaktia oikein-väärin tietoa mittaava koe, josta annetaa numero – ilman sanallista palautetta.

Onko esimerkiksi olemassa jokin kouluaine, jossa arviointitlanteessa (kokeessa) usea opettaja antaa palautetta suullisesti ja kirjallisesti jostain suorituksesta? Ja että oppilas on itse valinnut kokeeseen tulevan alueen, johon on saanut perusteellisesti valmistautua?  Ja että oppilas saa itse osallistua arviointiin vähintään siinä muodossa, että miten meni ja saavuttiko itse tavoitteensa esiintymisessään?

Oli järjestelmä mikä tahansa, siinä toimivat ihmiset tekevät järjestelmästä toimivan tai tukahduttavat sen. Myönnän että ainakin takavuosina ja ehkä joissakin opistoissa on sattunut tai sattuu artikkelin kaltaisia ilmiöitä. Ikäviä poikkeuksia löytyy varmasti miltä alalta tahansa. Mutta olen vakavasi ja vahvasti sitä mieltä, että oppilaskeskeisyys, tasa-arvo ja toisen kunnioittaminen ovat koko ajan läsnä olevia arvoja musiikkiopisto-opetuksessa.

Olenko reagoinut yliherkästi artikkeliin, onko tämä(kin) kuitenkin vain turhaa elämöintiä arvionnista?