On piristävää lukea päivän lehteä, kun eri tahojen asiantuntijat kommentoivat omista näkökulmistaan musiikkikasvatuksen ja -koulutuksen tilaa Suomessa. Syitä keskusteluun on useita. Tähtikapellimestarien ja arvovaltaisten musiikkialan senioreiden huolestuneet äänenpainot ja sanomiset, ammattikorkeakoulujen musiikkikoulutuksen rajut leikkaukset ja tyylilajien vastakkainasettelu sekä oiva uutisvainu saavat aikaan pöhinän, joka ei jätä ketään kylmäksi.

Uskon, että elämme jonkinlaisessa aikakausien murrosvaiheessa, jossa kaikille on kaikkea ja ihmisen on sopeuduttava uuteen maailmankuvaan. Tietotulva, elämänrytmien jatkuvat muutokset, pätkätyöt ja lyhytjänteisyys ovat tosiasioita, joihin ei vain musiikkikoulutus, vaan koko yhteiskunta joutuu sopeutumaan. Ennen oli ehkä toisin, mutta nyt on nyt. Huomatkaamme kuitenkin kaikki se, mikä toimii erinomaisesti. 

On tärkeää pyrkiä löytämään yhteisiä nimittäjiä ja etsimään totuuksia niistä hyvistä asioista, joita vielä pystyssä oleva hyvinvointivaltiomme antaa. Olemme siitä kiitollisia ja pyrimme käyttämään tarjotut voimavarat mahdollisimman hyvin ja oikein. Jatkossakin tarvitsemme keskustelua ja parhaimman mahdollisen kokonaisjärjestelmän hahmottamista. Idealismi on toivottavaa. 

Eri koulutustahojen tehtävät ovat erilaisia ja sen tiedostaminen on tärkeää. Koulujen musiikiopetusta ei ole keskusteluissa mainittu, vaikka se on tavoitettavuutensa vuoksi hyvin tärkeää. Koulujen musiikinopetuksen sisällöt ja volyymit ovat koko yhteiskunnalle olennaisia, sillä musiikin vaikutus sekä yhteisölliseen tekemiseen että muidenkin aineiden oppimiseen on tieteellisesti todistettu. Koulujen yleissivistävään musiikinopetukseen kuuluu mielestäni paljon laulua, soittoa ja perustiedot rytmi-, maailman- ja klassisesta musiikista. Ja innostuksen sytyttäminen. Se on todella haastava tehtävä.

Musiikkiopiston tehtävä on antaa lapsille ja nuorille mahdollisuudet harrastaa soittamista. Harrastamisen tulisi johtaa elämänikäiseen musiikkisuhteeseen, eli soitto- ja kuunteluharrastukseen ja kulttuurin arvostamiseen sekä konserttiyleisöksi kasvamiseen. Harrastamisen pakkoa ei ole, mutta musiikkiopiston ovesta sisään astuttaessa on sitouduttava harrastukseen ja noudatettava opetussuunnitelmaa. 

Opetus- ja kulttuuriministeriö on päivittämässä opetussuunnitelmien perusteita, joissa määritellään musiikkiopistojen tehtävät. Ne tuskin muuttuvat olennaisesti vuoden 2002 perusteista: "Opetuksen tulee luoda edellytyksiä hyvän musiikkisuhteen syntymiselle ja musiikin elämänikäiselle harrastamiselle sekä antaa valmiudet musiikkialan ammattiopintoihin. Opetuksen tavoitteena on tukea oppilaan henkistä kasvua ja persoonallisuuden lujittumista sekä luovuuden ja sosiaalisten taitojen kehittymistä. Opetuksen tehtävänä on ohjata oppilasta keskittyneeseen, määrätietoiseen ja pitkäjänteiseen työskentelyyn sekä rakentavaan toimintaan yksilönä ja ryhmän jäsenenä." 

Lapsen näkökulmasta kehittyminen on palkitsevaa, ja jota kaikki myös haluavat. Silloin soittaminen on kivaa ja siitä saa elämyksiä, jotka kehittyvät oivalluksiksi ja jalostuvat soiton iloksi. Itsetuntemus kasvaa ja vastuu elämästä kasvaa. Olen vakuuttunut, että yksi yksilön selvitymiskeinoista tulevaisuudessa on nyt muodista poissa oleva pitkäjänteisyys, jota musiikkiharrastus aivan erityisesti kasvattaa.

Ammattilaismahdollisuudet syntyvät poikkeuksellisen nopeasta edistymisestä ja lahjakkuus tunnistetaan musiikkiopistoissa varhain. Sille myös etsitään hyvät edellytykset toteutua mahdollisimman hyvin. Tällaiset lapset löytävät varmasti väylänsä ammattiin. Minulle on syntynyt kuitenkin vaikutelma, että musiikin ammatin määreet näissä keskusteluisssa tulisi tarkistaa. Haluaisin mukaan mietintää siitä, mitkä ammatit ovat musiikkiammatteja.

Ollaanko vain joko orkesterimuusikkoja tai rokkimuusikkoja? Keskustelun ulkopuolella on esimerkiksi musiikkiterapeutin ja muiden hoiva-alojen uudet vasta syntymässä olevat ammattikuvat ja turhankin irvokkaana nähty nettipelisäveltäjän tai muu nettimedian ammatti, joka voisi olla hyvinkin lähellä arvostettua elokuvasäveltäjän ammattia. Millaisia tulisi tulevaisuuden eri musiikinopettajien olla kouluissa, opistoissa ja ammatillisessa koulutuksessa? Lisäksi haluan kysyä, että onko musiikkikoulutus avan olennainen esimerkiksi toimittajan tai luokanopettajan työssä? Näin ajatellen musiikkiopistoista syntyy ammattilaisia useampi kuin vain se ilmoitettu pari prosenttia, joista kasvaa instrumentalisteja. 

Ammattilaiskenttä on siis kovassa murroksessa. Murroksen tunnistaminen ja työelämätarpeet on tutkittava ja mietittävä mihin voi vaikuttaa ja mihin ei. Kuinka perinteiset ammatit muuttuvat ja mihin syntyy uusia? Tällöin astuu kuvaan myös kysymys ammatin arvostuksesta. Pelko huonosta työllistymisestä, fyysisistä vaivoista, epäselkeistä työajoista, ammattitaidon ylläpitämisestä, tai keskinkertaisesta palkkauksesta ei houkuta. Jos muusikon tai musiikin opettajan ammatti ei ole houkutteleva, usea yleislahjakas nuori aikuinen valitsee mielellään toisen ammatin ja jatkaa soittoaan ja musisointiaan harrastajana. 

Yhteen yksityiskohtaan haluan puuttua, vaikka se ei olekaan aivan oleellisin. Luvut musiikkiopistoissa opetettavista tyylilajeista ovat hyvin karkeita eivätkä varmasti kerro totuutta. Koska en muista, että jotain kyselyä tyylilajien opettamisesta musiikkipopistoissa olisi tehty aivan viime vuosina, oletukseni on, että luvut perustuva instrumettijakaumaan, joten sähkökitaransoitto on rytmimusiikkia ja viulunsoitto klassista. Tämä on hyvin yksioikoista. 

Suuri osa oppimateriaalista on lastenlauluja. Ovatko lastenlaulut klassista musiikkia? Entäs vapaa säestys, mitä se on? Tai etydit yleensä? Entäs Merikanto? Olen vakuuttunut, että opetus musiikkiopistoissa tapahtuu soitinlähtöisesti, eli soitetaan soittimelle luontevaa musiikkia. Trumpettitunnilla soitetaan trumpetille soveltuvaa materiaalia ja uskallan väittää että muutakin kuin Pyhiinvaeltajien kuoroa. Useimmat viulistit ovat saaneet jo pienenä kosketuksen pelimannimusiikkiin. Opettajan mieltymykset ja oma osaaminen vaikuttavat toki tyylilajikysymyksiin. Tulevaisuuden muusikot ovat monialaisia ja niin myös opettajat.  Henkilökohtaisesti haluaisin opettaa Musiikkia, ja hyvää musiikkia tyylilajista riippumatta.

Miten näihin kysymyksiin ja haasteisiin voitaisiin tarttua rakentavasti? Mielestäni sekä sisältöjen että järjestelmän tarkasteleminen yhteisen hyvän kannalta on vaikeaa mutta arvokasta. Jatkakaamme keskustelua. Myös konkreettisia ehdotuksia ja muutoksiakin tarvitaan. Esimerkiksi orkesterisoiton kehittämiselle on tarve, ja uskon siihen olevan yksinkertaisiakin ratkaisuja ja yhtesityön tiivistämisen mahdollisuuksia. Opetuksen sisältöasioista voi keskustella ja osallistua Valtakunnallisille musiikkikasvatuspäiville 21-23. marraskuuta. Pajoissa opistaan uutta ja seniorit kertovat menneistä. Ohjelmarunko löytyy sivulta www.fisme.fi   

Tämä oli vuodatus. Kiitos kun jaksoit lukea.

Petri Aarnio
Keski-Helsingin musiikkiopisto, rehtori
Suomen musiikkikasvatusseura – FiSME r.y, puheenjohtaja 

P.S. Tässä kirjoituksessa tarkoitan sanalla "musiikkiopisto" Taiteen perusopetuslain musiikin laajan oppimäärän mukaista opetusta tarjoavaa valtionosuutta saavaa musiikkioppilaitosta, jolla on täten musiikin perustason ja musiikkiopistotason opetusta. On olemassa myös oppilaitoksia joiden nimessä ei ole sanaa musiikkiopisto, kuten säveltäjien mukaan nimetyt oppilaitokset sekä konservatoriot, jotka tarjoavat em. opetussisöltäjen lisäksi ammatillisen toiseen asteen opetusta. Ymmärtänette yleistyksen.