Osallistuin JaSeSoi -yhdistyksen järjestämään rytmiseminaariin Mikkelissa noin kuukausi sitten. Orff-pedagogiikasta toimintansa ammentava yhdistys järjestää tapahtumia ja koulutusta erilaisille ihmisille. Osallistujia kurssilla oli kahdeksisenkymmentä, pääasiassa luokanopettajia ja erilaisia musiikinopettajia.
 
Tällaisessa porukassa on hyvin erilaista osaamista. Oli erityisen hienoa havaita, että prosessit toteutetaan siten, että jokainen osallistuja löytää sieltä onnistumisen elämykset eikä osaamisen perusta ole etukäteen opituilla taidoilla, vaan rytmis-motoris-kehollisessa omaksumisessa. Jokainen on tavallaan samalla viivalla koulutuksesta huolimatta.

Elämykseksi koin sen, kuinka vieraileva italialainen opettaja Ciro Paduano lähestyi runsaan parinkymmenen hengen ryhmämme opetusta.

Ensimmäisessä, noin puolitoistatuntisessa sessiossa tutustuimme kelloaiheiseen loruun ensin hokemalla se tutuksi, pikku pätkissä. Sitten teimme sitä vuoroparein, kaanonina, saimme sille vastalorun, sitten melodian, teimme itsestämme pareittain kellot ja tanssimme sen. Ja lopuksi tietenkin sitten kaikki samalla kertaa.

Tämä kaikki tapahtui esimerkin voimalla; matkimalla ja itse keksimällä. Ilman että lorua ensin kognitiivisesti avattiin. Sanat olivat seinällä helpottamassa lorua, mutta nuotit saatin vasta seuraavana päivänä muistoksi.

Tällainen prosessointi jätti jokaiselle osallistujalle mahdollisuuden kokea oman elämyksensä ja musiikkipedagogit saattoivat halutessaan analysoida itsekseen kokonaisprosessia. Oli kuin olisi ollut hyvässä leffassa, jossa perheen kaikille jäsenille löytyy omat juonenkäänteensä ja juttunsa päätarinan lomassa.

Seuraavana aamuna vuorossa oli toisenlainen sessio. Opettelimme japanilaisperäisen hokeman, puhumalla, rummuttamalla ja body percussiolla.

Parasta hommassa oli se, että toteutimme jutun bambukepeillä ja ilmapalloilla. Kun meille jaettiin timbaleskeppejä muistuttavat bambukapulat olimme istualtaan lattialla ja kokeilimme niitä. Paduanon ote meihin oli vangitseva, sillä hän rummutteli niitä lattiaan, teki nillä kaikenlaisia pikkujuttuja, ja me matkimme häntä.

Itse asiassa rummutusesimerkit olivat tarkkailu siitä, missä kehitysvaiheessa olemme ja mitä kaikkea pystyimme hahmottamaan. Kepeillä soitettiin yksittäisiä iskuja, pieniä rytmejä, forteja ja pianoja, ylitettin keskiviiva etc. Opettajamme vangitsi meidät intensiteetillään. Musiikilla. Ilman puhetta.

Itse esityskokonaisuus valmistui sitten sellaiseksi, että meillä oli ilmapallot joita pitelimme kepeillä ja tanssimme keinuvan musiikin tahdissa kohti esiintymispaikkaa. Musiikin loputtua istuimme lavalla ja aloitimme hiljaisen rummutuksen ilmapalloihin. Tekemämme crescendo kesti varmaan minuutin ja päättyi valtavaan forteen, yhtäkkiä. Sitten rummutimme japanilaishokeman palloihin. Kokemuksena esitys oli todella vaikuttava.

Mieleeni tuli, että tuolloin hahmotettiin musiikkia todella monella eri tavalla ilman kognition painetta ja nuotinluvun tuskaa. Esimerkin voimalla itse kokonaisuudet hahmottaen. Sieltä sitten tietoisen analyysin kautta teoriaan löytäen. Tällainen toimii hienosti muskareissa ja musiikin perusteissa. Pystyisiköhän sitä soveltamaan myös soitinopiskeluun?

Joka tapauksessa: Hauskaa, antoisaa ja opettavaa.
Kiitokset elämyksestä JaSeSoille ja Ciro Paduanolle