Minulla oli pari viikkoa sitten tilaisuus keskustella siitä, kuinka Helsingissä voitaisiin edesauttaa kulttuurin ja vapaa-ajan toipumista koronakurimuksesta. Keskustelu oli polveilevaa, välillä hyvin muotoiltuja ja konkreettisia ideoita, välillä suuria kuvia maalailevia tulevaisuustoiveita. 

Helsingissä on valtavasti taiteen ja kulttuurin toimijoita, joilla on hyvin erilaisia toimintaympäristöjä. Moni on kokenut kovia. 

Taiteen perusopetukseenkin on osunut. Saimme kokemuksen siitä, että opetuksen hoitaminen etäopetuksella on jonkin aikaa mahdollista, mutta lähiopetusta sillä ei korvata. Etäyhteydellä tapahtuva soitonopetus jää vakuumipakatuksi, hajuttomaksi, mauttomaksi ja etäiseksi kokemukseksi. Yhtenä keinovarana etäopetuskin jää elämään, mutta pääasiallisena toimintana: Ei innosta ketään. 

Alle kouluikäisten musiikkileikissä kato on käynyt koko valtakunnassa. Muskariopettajat kautta maan venyivät pikkukakkostädeiksi, joiden temppuvalikoimasta löytyi uskomaton määrä taikoja. Muskarilapsista on kadonnut kuitenkin noin 20 %. Kuinka olisi mahdollista saattaa nämä pienet taas yhteisöllisen, moniaistisen ja elämän eväitä antavan muskarin pariin? Ruudun takaa ei toimi. Puuttuuko meiltä vuosien kuluessa kokonainen ikäpolvi kulttuurin kuluttajia?

Koronasta elpyminen

Suoraan toimintaan kohdennettu akuutti lisärahoitus on varmasti joissakin tapauksissa paikallaan. Tarvitaan kulttuurin tekijöille työtä ja palkkaa. Toimintaedellytysten palaamista joksikin, jota voisi kutsua normaaliksi. Toisaalta sitten, kun mahdollinen kertarahoitus on käytetty, niin lisäarvoa ei sillä enää saada. 

Mistä ollaan tosoasiassa jääty paitsi? 

Elämysten, tunteiden ja yhteenliittymisen eli yhteisöllisyyden kokemukset ovat välttämättömiä ihmisille. Taide ja kulttuuri toimivat yleensä levähdyspaikkoina, akkujen lataajina, ja ne vahvistavat resilienssiä. On ajateltava kaupunkilaisen näkökulmasta kulttuurin saatavuutta ja kaupunkilaisen mahdollisuutta olla osallisena kulttuuritoiminnassa. 

Ristiinpölyttymistä 

Taiteen ja kulttuurin toimijoiden on kohdattava toisensa sekä eri toimialat ylittäen että saman toimialan sisällä. Kohtaamisissa kysytään, mitä kaupunkilaiset todella haluavat ja tarvitsevat ja minkälaisella yhteistyöllä se voitaisiin heille helposti tarjota. 

Kohti kukoistuista

Tällainen kohtaaminen voisi olla esimerkiksi kehittämisseminaarisarja kaupungin kulttuurikeskuksissa. Sarja voisi olla koulutus, jonka tuotokset fasilitoidaan selkeiksi toimintaesityksiksi ja hankkeiksi. Synnytetään pilotteja, joista toiset kuolevat ja toiset jäävät elämään, vähän samaan tapaan miten hittibiisejä synnytetään useiden erilaisten alan ammattilaisten yhteistyönä. 

Uskon, että uudet taiteen ja kulttuurin uudet työpaikat syntyvät sosiaalisen ja osallistavan toiminnan alustoille. Korona kirittää sen suuntaa. Nyt olisi erinomainen hetki ryhtyä tekemään siitä totta.