Silloin ennen vanhaan, lapsuudessani, hiihdettiin 40 kilometriä kirkonkylälle 30 asteen pakkasessa susia sauvalla kauemmas huitoen vain nauttimaan yhdessä soittamisen riemusta.

Soittamisen riemussa se soiva lopputulos ei välttämättä ollut yhtä korvia hivelevää kuin nykyisin, mutta sosiaalisen yhteyden tuntu sitäkin koskettavampi. Kanttorin karttuisan kouran opastus orkesterin saloihin tuntui vaan niin hyvältä vaihtelulta kotipirtin sisarusparven, koirien ja kotieläinten melskeelle.

Nykyään riittää projektia ja prosessia, aikataulua ja kalenteria, joita sekuntikellolla ohjelmoidun nuoren pitää suorittaa. Niin sitä mennään luistelusta hiihtoon ja hevostallilta soittotunnille, ja vielä futistreeneistä koulun ekstra-aktiviteetteihin. Siinä ei jää aikaa sille normaalille rutiinille ja pysyvyydelle mikä pitäisi turvallisuuden tunteen mukana.

Ja niin saadaan pintaraapaisu kaikkeen,
muttei oikein mihinkään...

Toivottavasti olen väärässä.

Toivon, että nyt meidän elinajassamme ollaan jo käyty pinnallisimmissa tunnelmissa ja on aika taas osata syventyä asioihin. Ottaa tosissaan se mitä tekee, eikä vain hankkia hetken nautintoa ja helppoja ratkaisuja.

Jospa oikeasti ihminen jaksaisikin kerrankin perehtyä johonkin ajan kanssa, ja katsoa omaa kehittymistään. Sellaista, joka syntyy vain harjoittamalla, omia rajoja uhmaten ja pitkälle tähdäten.

Musiikin harrastamisessa se tarkoittaa sellaista sitoutumista, jossa käydään soittotunnilla, harjoitellaan läksyt ja nautitaan, kun huomataan opettajan kanssa viikon aikana tapahtunut pieni edistyminen, mikä liittyy suureen viikosta toiseen tapahtuvaan ketjuun.

Siihen tarvitaan ympäristön tuki ja ymmärrys, yhdessä kasvaminen.