Olemme parhaillaan kokoamassa artikkeleita opistomme kerran vuodessa ilmestyvään musiikkikasvatuslehti Trioliin.

Yksi aihe käsittelee välillisesti musiikin opetuksen rahoittamista. Juttua tehdessäni huomasin entistä syvemmin, kuinka erilaisia toiveita, haasteita ja vaatimuksia meille opettajina, kasvattajina ja opistona esitetään.

Toiveiden esittäjiä ovat oppilaat ja vanhemmat, jotka ovat lukukausimaksunsa kautta maksavia asiakkaitamme. Vaatimukset ja haasteet tulevat sitten enemmän muista välillisistä ja suorista rahoittajista; nimittäin valtiolta ja kunnalta, meidän tapauksessa Helsingin kaupungilta.

Valtion vaatimukset ovat taiteen perusopetuslain musiikin laajan oppimäärän opetussuunnitelmien perusteissa, jotka asettavat meille rajat opetuksemme sisällölle ja jonka raamien sisällä olemme sitten opistona rakentaneet omat opetussuunnitelmamme. Tämä tarkoittaa että harrastaminen ja musiikkiopistoon tuleminen on vapaaehtoista, mutta sen opetussuunnitelman noudattaminen on pakollista.

Kaupunki haluaa kasvattaa mahdollisimman monesta lapsesta ja nuoresta kunnollisia harrastavia ja osallistuvia helsinkiläisiä, pitää lapset pois kaduilta ja antaa heille tekemistä. Kaikki lapset harrastamaan. Jos noudatamme kaupungin tahtoa, emme voikaan noudattaa valtion tahtoa. Ainakaan hyvin, sillä opetussuunnitelmiemme mukainen opetusta ei voida tarjota kaikille, koska se on kallista yksilöopetusta. Tai julkisen rahoituksen osuuden pitäisi kasvaa huomattavasti.

Vanhemmat ovat tärkein asiakkaamme, sillä he ovat myös kauppunki ja valtio yksilöityneinä ihmisinä, jotka maksavat omasta kukkarostaan loput tarvitsemastamme  lukukausimaksusta. Heidän tahtonsa vaihtelee yksilöittäin eivätkä heidän toivomuksensa ole samanlaisia. Heidän toiveensa jäävät välillä jopa epäselvemmiksi kuin näiden isojen kasvottomien valtion ja kaupungin.

Jotkut vanhemmista haluavat pienen Petrinsä tai Paulansa soittamaan tiukkaan urheilunomaiseen treeniin viikottain, toiset haluavat vähän kivaa pientä soittelua ja kolmannet haluavat lapsilleen ajanvietettä ja kaduilta poissa pysymistä.

Toisaalta vanhemmat useimmiten luottavat meihin kasvattajina, lastensa yksilöllisten ominaisuuksien huomioon ottajina ja uskovat että lempeän määrätietoisesti pystymme antamaan heidän lapselleen sitä mitä he aina eivät aivan tarkalleen osaa pukea sanoiksi.

Sitten on vielä yksi kohderyhmä. Lapset ja nuoret; oppilaamme. Ne jotka eivät laita harrastukseensa rahaa, vaan tekevät sitä aikuisten rahalla. Se ei onneksemme tarkoita, etteikö heille olisi tahtoa ja haluja, mutta ei aina tarpeeksi kokemusta ja tietoa siitä mitä he itse haluaisivat.

Mutta heille riittää se, että on hauskaa kun harrastetaan, soitetaan yksin ja yhdessä, opitaan, kehitytään, kasvetaan soittajina ja ihmisinä. Saadaan elämälle eväitä.
Elämys - oivallus - ilo!