Tämän päivän Hesarissa oli mainio kirjoitus Berliinin filharmonikkojen kouluprojekteista. Orkesterilla on oma Education -osasto, jonka johtaja Catherine Milliken esitteli viime maanantaina Bio Rexissä berliiniläisten projekteja.

Tilaisuus jatkui pienenä paneelikeskusteluna ja sen lopuksi näytettiin kuulemani mukaan todella koskettava Rhytm is it! -elokuva orkesterin koululaisprojekteista. Valitettavasti minulla ei olut mahdollisuutta jäädä sitä katsomaan.

Paneelissa keskusteltiin nuoriso- ja koululaisprojekteista. Keskusteluun osallistuivat Sibelius-Akatemian rehtori Gustav Djupsjöbacka, Helsingin Sanomien toimittaja Hannu-Ilari Lampila, muusikko Tommy Lindgren, Ateneumin johtaja Maija Tanninen-Mattila sekä Ulla Laurio ja tanssija Sami Saikkonen Kansallisoopperan Oop! lasten- ja nuortentoiminnan osastolta. Puheenjohtajana oli Risto Nieminen Juhlaviikoilta.

Gustav Djupsjöbacka sanoi totuudenmukaisesti, että hienoa työtä ovat Berliinissä tehneet, mutteivät suomalaisetkaan mitään ihan untuvikkoja alalla ole. Monet orkestereistamme ovat tehneet enemmän tai vähemmän koululaisprojekteja ja usein erinomaisin tuloksin. Viimeisimpänä esimerkkinä kerrottiin Kansallisoopperan kymppiluokkalaisille tekemästä projektista, jonka vetäjänä oli toiminut Saikkonen.

Olisin toivonut mukaan keskusteluun hieman enemmän lapsi- ja nuorinäkökulmaa, esimerkiksi keskusteluissa olisi voitu välttyä pieneltä kulttuurikolonialismin leimalta, jos edustettuna olisi ollut joku arjen taidekasvatustahon edustaja.

Kouluista puuttuu resurssit; ala-asteelta usein taitokin. Luokanopettajien ammattikoulutuksessa ei opeteta enää taideaineita juuri ollenkaan. Esimerkiksi, voiko matematiikkaa opettaa jos ei osaa jakolaskua? Alakoulun opettaja voi opettaa tai joutuu opettamaan musiikkia osaamatta soittaa mitään instrumenttia. Sen yhden viikkotunnin, isolle ryhmälle oppilaita.

Yläkoulun tuntimäärät taideaineissa vähenevät ja ammattitaitoiset taideaineiden opettajat pakenevat kouluista parempiin hommiin. Ulla Laurio totesikin, että Pisa-tutkimusten tulokset tulevat muuttumaan. Onhan se jo moneen kertaa todettu, että esimerkiksi musiikin yhden viikkotunnin lisäys parantaa oppimissuorituksia ainakin kielissä ja matematiikassa. Tästä kannattaa lukea vaikka Kalevi Ahon kommentti Hans Günther Bastianin tutkimuksesta Musiikin harrastaminen ja lasten henkinen kehitys.

Lapsi/nuorisoprojektit ovat tervetulleita ja on todella tärkeätä että niitä tehdään, ja osaavasti. Projektit tulevat ja menevät ja jättävät kokemuksia osallistujille. Parhaimmillaan elämää järisyttäviä tunne-elämyksiä ja nopeita kasvuprosesseja.

Me musiikkiopistoissa hoidamme oman siivumme musiikkikasvatuksesta. Tarjoamme jotain, mitä yksikään projekti ei voi korvata. Se on vuosia kestävä, viikottain toistuva kehitysprosessi, jossa lapsesta kehittyy nuori ja aikuinen, ja jossa me olemme mukana. Meihin voi luottaa, koska emme katoa. Oma soitonopettaja on usealle lapselle turvallinen ja uskottu aikuinen.

Kaiken kaikkiaan totuus on, että sitä arjen työtä, jossa nuoria rohkaistaan ilmaisuun ja osallistumiseen sekä yhteisöllisyyteen, tarvittaisiin aivan valtavasti nykyistä enemmän. Yhteiskunnasta kertoo hyvin paljon se, välittääkö se lapsistaan. Välitämmehän me?